Maakellarin eteisen lattialla oli aina ollut mehupullo. Sellainen joka joskus oli ollut viinipullo, mutta siihen oli myöhemmin laitettu mustaherukkamehua. Tämän mehun oli tehnyt Maija-täti, jonain viimeisistä kesistään, 1960 -ja 70-lukujen vaihteessa. Pullo oli jostain syystä siihen jäänyt. Sitä ei haluttu juoda mutta ei heittää poiskaan. Se ikään kuin kuului kellariin. Lapsen silmin se oli kuin arvokas muinaisjäännös, ja sen ohi kuljettiin varovasti, enkä koskaan edes kuvitellut koskevani siihen.
Sitten viime kesänä istuin suutarin keinutuolissa, kun äitini toi minulle pienessä kristallilasissa jotakin, jota pyysi maistamaan. Maku oli kyllä tuttu, mutta en heti saanut mieleeni, mitä tämä voisi olla.
- Eikös ole kuin madeiraa? kysyi äitini, ja myöntelin.
Järkytyin hieman, kun kuulin, että kyseessä on Maija-tädin mehupullon sisältö. Mehupullo oli avattu! Se tuntui lähinnä pyhäinhäväistykseltä.
Mutta sisältö oli ehkä sen arvoista. En tiedä, miten mustaherukkamehu voi muuttua madeiraksi, mutta näin vain oli käynyt. Vai paljastuiko Maija-tädistä nyt jotain uutta?
Aion kyllä itsekin kokeilla. Ensi syksynä laitan yhden pullon sivuun. Jos elän yhtä vanhaksi kuin Maija-täti, ehdin itse maistaa tulosta. Jos en, saavat jälkipolvet ihmetellä kaiken maailman kokeilujani, tätä muiden joukossa.
Harmi, että heräsin mehupullon taltiointiin vasta melkein vuotta myöhemmin: äitini oli sen ehtinyt hävittää, joten en kuvaa siitä saanut. Muistot vain.
