Ruojan Antti

Suutarin appiukko oli nimeltään Antti Hirvanen. Pappien merkintöjen mukaan hän olisi syntynyt vuonna 1827.  Anttia kutsuttiin Ruojan Antiksi. 1870-luvun rippikirjaan pappi on kirjannut hänen olevan "raajarikko jaloista", joten ehkä lisänimi tulee siitä. Sivistyssanakirjan mukaan "ruoja" on lievä haukkumasana, joka tarkoittaa " mokoma, hyväkäs, onneton, pahus, peijakas tai ryökäle". En tunne paikallista murretta kovin hyvin, olisiko siellä jotain muita merkityksiä sanalle.
Muistitieto kertoo , että Antti oli paha suustaan, kova kiroamaan. Oli kuulemma joskus kironnut eväänsäkin, mitä oli pidetty erityisen pahana. Sopisi hyvin yksiin "ruoja" -sanan merkitysten kanssa.

Olen useamman vuoden ajan yrittänyt selvittää, mistä Antti oli kotoisin. Muistitiedon mukaan Uuraisilta, mutta sieltä ei kirkonkirjoista löydy Anttia tai ketään häneksi tulkittavaa. Naapuriseurakunnistakaan ei sopivia poikia löydy. Muistitiedon mukaan Antti olisi kärsinyt häpeärangaistuksen jalkapuussa Uuraisten kirkon edessä. Syynä olisi ollut väärän istumapaikan valitseminen kirkossa: talollisten paikalle ei loisella ollut asiaa. Saarijärvelle Antti ilmaantuu - tai ensimmäiset merkinnät hänestä löytyvät - 1850-luvun alussa. Silloin hän yrittää useamman kerran päästä rippikoulusta ehtoolliselle siinä onnistumatta. Oliko syynä sitten lukutaidottomuus vai äkkipikainen luonne, siitä ei merkintöjä ole.

Vuonna 1853 Antti ja tuleva vaimonsa Anna-Maija kuuluvat kumpikin Nyrölän talon palvelusväkeen, ja samana vuonna Anna-Maija synnyttää toisen lapsensa, Eevan. Vaikka pappi ei ole isää tytölle kirjannut, olen itse päätellyt, että isä olisi Antti. Anna-Maijan ensimmäinen lapsi, vuonna 1842 syntynyt Juho taitaa olla jonkun muu aikaansaannoksia, Antti ei vielä silloin näytä olevan kuvioissa.

Vuonna 1854 tai 1855 Antin ripillepääsy onnistuu, ja pariskunta vihitään vuonna 1855. Kaksi vuotta myöhemmin he muuttavat Anna-Maijan kotiin, Vaivaissaaren torppaan. Heidän toinen (?) yhteinen lapsensa, suutarin mökin tuleva emäntä, syntyy vuonna 1860. Perhe asuu myöhemmin Lamminahon torpassa itsellisinä. Vaivaissaren ja Lamminahon torpat ovat suutarin mökin lähinaapureita.

Anna-Maija menehtyi vuonna 1878, ja Antti kuolee leskenä vuonna 1887.

Mistä Antti oli kotoisin, se toivottavasti selviää vielä joskus. Pappien kirjaukset tuolta ajalta ovat valitettavasti virheitä täynnä, joten on vain hyvää tuuria, jos asia joskus selviää.

Sitä olen usein miettinyt, että millainen mies se Antti oikein oli, kun Anna-Maija siihen ihastui. Räivä ja raajarikko siis, mutta jotain siinä täytyi olla muutakin.... kaiketi :)

Työn juhlaa

Vappu on työn juhla. Toiset pääsivät suutarin mökillä töihin juhlan kunniaksi, toisten osa oli seurata vierestä.

Pääsin kyllä kärräämään puita myöhemmin, etten jäänyt aivan osattomaksi tästä ilosta.

 Lapsuudessani mökin ympärillä oli kuusi suurta koivua. Vähitellen niitä on kaadettu, ja tämä oli viimeinen. Mökin ympärillä näyttää taas niin avaralta kuin vanhoissa kuvissa. Nyt kaadettu puu kasvoi aivan mökin vieressä, ja sen lehdet roskasivat katon. Se vaikutti myös laholta, vaikka lopulta näyttää siltä, että ei se niiiin laho ollutkaan. Tosin mitäpä minä puusta ymmärrän.

Pihapuiden kaataminen voi olla jännää puuhaa. Tämän kaataminen sujui ilman yllätyksiä, mutta sen varsinaisen, suurimman ja kauneimman pihakoivun kaataminen aikoinaan - noin neljännesvuosisata sitten oli TAPAUS. Puu oli kaksihaarainen, ja toinen haara kaatui jossakin myrskyssä itsekseen vahinkoa tekemättä. Toinen haara oli kaadettava hallitummin, koska se olisi joka tapauksessa kaatunut jonkin rakennuksen tai sähköjohtojen päälle, jos olisi itse saanut suunnan valita. Niinpä naapurin isännät tulivat seuraavana talvena yhteisvoimin puuta kaatamaan. Oli traktorikin vetämässä runkoa oikeaan suuntaan pellolle, mutta puu oli toista mieltä. Kaatuessaan se koukkasi mökin edessä olevan aitan päältä. Rinteessä kivien varassa oleva aitta teki täyden kierroksen, ja laskeutui alapuolella olevalle pellolle koivun rungon viereen. Ihmeellistä oli se, että aitta säilyi ehjänä. Vain yksi kulma katosta murtui rytäkässä.
Säikähdyksestä toivuttuaan isännät olivat kammenneet aitan paikalleen, pedanneet pedit uudelleen ja poistuneet hissukseen sahoineen ja traktoreineen... Keväällä sitten ihmettelimme, kun aitta ikään kuin oli noussut talven aikana hieman enemmän irti pihanurmesta. Kävivät naapurit sitten tunnustamassa, että puun kaato ei ollut mennyt ihan putkeen. Naurettiin yhdessä ja todettiin, että tuuria oli ollut matkassa, ja ennen kaikkea, että ennen osattiin rakentaa kestävää. Katto korjattiin ja istutettiin uusi pihakoivu.

Nyt kaadettu, viimeinen pihakoivu saa vielä palvella talon toisella nurkalla, uudessa tehtävässä:

Aamuauringon puolella, eli aamukahviryhmä. Idea ei suinkaan ollut minun vaan äitini, jonka ohjeiden mukaan työn sankari moottorisahaa käytteli. Ehkä hieman pudisteli päätään...

Koska en ollut tällä kertaa työnjohtotehtävissä, minulla oli aikaa ihastella kukkasia. Sinivuokot viihtyvät kivijalan lämmössä. Siirryin itse keittiöpuuhiin, vielä vähän lämpimämpään. Vaikka oli aurinkoinen päivä, tuuli oli kylmä.

Pihakoivusta riittää kyllä poltettavaa hellaankin, kunhan työn sankari on oksat pilkkonut ja pinonnut kuivamaan.