Työn juhlaa

Vappu on työn juhla. Toiset pääsivät suutarin mökillä töihin juhlan kunniaksi, toisten osa oli seurata vierestä.

Pääsin kyllä kärräämään puita myöhemmin, etten jäänyt aivan osattomaksi tästä ilosta.

 Lapsuudessani mökin ympärillä oli kuusi suurta koivua. Vähitellen niitä on kaadettu, ja tämä oli viimeinen. Mökin ympärillä näyttää taas niin avaralta kuin vanhoissa kuvissa. Nyt kaadettu puu kasvoi aivan mökin vieressä, ja sen lehdet roskasivat katon. Se vaikutti myös laholta, vaikka lopulta näyttää siltä, että ei se niiiin laho ollutkaan. Tosin mitäpä minä puusta ymmärrän.

Pihapuiden kaataminen voi olla jännää puuhaa. Tämän kaataminen sujui ilman yllätyksiä, mutta sen varsinaisen, suurimman ja kauneimman pihakoivun kaataminen aikoinaan - noin neljännesvuosisata sitten oli TAPAUS. Puu oli kaksihaarainen, ja toinen haara kaatui jossakin myrskyssä itsekseen vahinkoa tekemättä. Toinen haara oli kaadettava hallitummin, koska se olisi joka tapauksessa kaatunut jonkin rakennuksen tai sähköjohtojen päälle, jos olisi itse saanut suunnan valita. Niinpä naapurin isännät tulivat seuraavana talvena yhteisvoimin puuta kaatamaan. Oli traktorikin vetämässä runkoa oikeaan suuntaan pellolle, mutta puu oli toista mieltä. Kaatuessaan se koukkasi mökin edessä olevan aitan päältä. Rinteessä kivien varassa oleva aitta teki täyden kierroksen, ja laskeutui alapuolella olevalle pellolle koivun rungon viereen. Ihmeellistä oli se, että aitta säilyi ehjänä. Vain yksi kulma katosta murtui rytäkässä.
Säikähdyksestä toivuttuaan isännät olivat kammenneet aitan paikalleen, pedanneet pedit uudelleen ja poistuneet hissukseen sahoineen ja traktoreineen... Keväällä sitten ihmettelimme, kun aitta ikään kuin oli noussut talven aikana hieman enemmän irti pihanurmesta. Kävivät naapurit sitten tunnustamassa, että puun kaato ei ollut mennyt ihan putkeen. Naurettiin yhdessä ja todettiin, että tuuria oli ollut matkassa, ja ennen kaikkea, että ennen osattiin rakentaa kestävää. Katto korjattiin ja istutettiin uusi pihakoivu.

Nyt kaadettu, viimeinen pihakoivu saa vielä palvella talon toisella nurkalla, uudessa tehtävässä:

Aamuauringon puolella, eli aamukahviryhmä. Idea ei suinkaan ollut minun vaan äitini, jonka ohjeiden mukaan työn sankari moottorisahaa käytteli. Ehkä hieman pudisteli päätään...

Koska en ollut tällä kertaa työnjohtotehtävissä, minulla oli aikaa ihastella kukkasia. Sinivuokot viihtyvät kivijalan lämmössä. Siirryin itse keittiöpuuhiin, vielä vähän lämpimämpään. Vaikka oli aurinkoinen päivä, tuuli oli kylmä.

Pihakoivusta riittää kyllä poltettavaa hellaankin, kunhan työn sankari on oksat pilkkonut ja pinonnut kuivamaan.